Luoko vastuuta tai vapautta se, mitä meillä on, vai se, mitä meiltä puuttuu? Milja Sarkolan romaani Pääomani (2020) sai minut pohtimaan isoja kysymyksiä ja jostain syystä kysymys vastuun ja vapauden suhteesta jäi minuun ikään kuin jälkimakuna kuukausiksi romaanin lukemisen jälkeen.

Pääomani on romaani pääomasta - erityisesti rahasta ja suhteesta rahaan, mutta myös muusta pääomasta, kuten henkisestä ja sosiaalisesta. Se on romaani hyödyn kaikkinaisesta maksimoinnista ja siihen liittyvästä laskelmoinnista.

Kirjailijoiden ja filosofien seurassa sivistys ja ajattelun luovuus näyttäytyy korkeimpana valuuttana, näyttelijöiden keskuudessa supliikkius ja itseironia, pedagogien seurassa esimerkillinen käytös, julkkisten seurassa muut julkkikset ja kuvankauneus, luonnonsuojelijoiden seurassa suhde luontoon, kristittyjen seurassa suhde Jumalaan, rap-artistien seurassa katu-uskottavuus, lääkäreiden ja juristien kesken mitattavat saavutukset ja määrätietoisuus ja niin edelleen. (s. 97)

Romaani kuvaa asetelmaa, jossa erityisesti taloudellinen laskelmoivuus on päähenkilön elämän ja ihmissuhteiden keskiössä, vaikka todellista puutetta ei ole. Hotelliaamupalalla huomaan apurahalautakunnan vastauksen saapuneen sähköpostiini. Toisin kuin olen luullut myös ruoka- ja juomakuitit kelpaavat tositteina selvitykseen. Olen juuri lähdössä hakemaan lisää kuivakakkua, kun oivallan ettei minun tarvitsekaan syödä itseäni ähkyyn hotellin ilmaisella aamiaisella (kuten olen kaikkina aikaisempina aamuina tehnyt) minimoidakseni omasta pussistani menevät ruokakulut. (s. 43)

Romaanin näkökulma on yllättävä. Ennemminkin olemme tottuneet lukemaan ja kuulemaan kertomuksia puutteesta ja sen seurauksista. Herää kysymys, onko puutteesta puhuminen kulttuurissamme suotavampaa - raha kun vaikuttaisi olevan tabu erityisesti varakkaille.

Romaani ei luo kuvaa tasapainosta, jota varakkuuteen usein liitetään, vaan päähenkilön ponnistelut pääoman maksimoimiseksi tuntuvat tukahduttaville niiden vaatiessa ainakin ajallisia, kognitiivisia ja sosiaalisia sijoituksia sekä jatkuvaa suorittamista. Matkalla takaisin hotelliin tarkkailen ihmisiä puistoissa ja aukioilla. Suurin osa loikoilee olutpullo kädessään nurmikoilla ja portaikoilla tekemättä mitään, lukematta, kuuntelematta musiikkia, jopa selailematta kännyköitään. Miksi? (s. 41)

Romaanissa voiton maksimointi myrkyttää myös lähisuhteita: - Miksi ostit niin ison kassillisen herkkuja pianonopettajalle? kysyn mieheltäni päivällisellä. Pyysin sinua ostamaan yhden suklaarasian, kuten poikamme ehdotti. (s. 69)

Pääomani on kauniilla tavalla koruton teos. Se pakottaa lukijan pohtimaan omaa suhdettaan pääomaan. Se osuu arvosuoneen ja houkuttelee pohtimaan, mitä kaikkea pääoma omassa elämässä on. Onko pääomaa menestys tai menetys? Onko sitä julkisuus tai yksityisyys? Onko sitä vahvuus tai heikkous? Onko sitä osaaminen ja tietäminen tai oppiminen? Riippuu kai aina siitä, millaisessa kontekstissa, ajassa ja paikassa olemme ja siitä, millaisen suhteen omaamme ja kokemaamme luomme - kuinka onnistumme elämään tiettyjen asioiden ja tapahtumien vaikuttamina.

Teos on rohkea ja puhutteleva, sillä se uskaltaa päättyä ikävästi. Romaani osoittaa, että priorisoinneillamme on seuraamukset ja sitä kautta vastuu painaa valinnoissamme.

Romaani on kiusaannuttava aina silloin, kun se on samaistuttava eli silloin, kun päähenkilöstä tunnistaa itsensä. Se on romaanin ehkä arvokkain anti.

Suosittelen Pääomani-romaania kaikille niille, jotka haluavat peilata omaa suhdettaan rahaan ja hyödyn tavoitteluun. Lisäksi suosittelen kirjaa niille, jotka haluavat pohtia sitä, mitä pääoma oikeastaan on tai sitä, kuinka kenties priorisoida viisaammin.
 
Milja Sarkola:
Pääomani
Teos 2020, 168 s.
 
Myös nämä lähteet inspiroivat minua:
Vesa-Matti Loiri - Maailma on kaunis - YouTube

Havaintoja ihmisestä: Ohi eletty elämä

Tämä teksti syntyi tunturissa, ollessani vedenhakuretkellä, yksin. Saatuani sitä ennen vauvauutisia itselleni rakkaalta Läheiseltä, joka lemmenlystien seurauksena tuli siunattuun tilaan vahingossa tai ainakin yrittämättä, taktikoimatta. Näihin samoihin aikoihin piti syntyä millimetrini, ensimmäiseni. Hän ehti elää mielikuvissani kaksi viikkoa. Silloin en vielä ollut raskauden ammattilainen luullessani kemiallista raskautta hedelmää tuottavaksi raskaudeksi. Senttimetrini, toiseni olisi ollut määrä syntyä tästä muutama kuukausi eteenpäin. Hän sammui sisälleni. Tuo minulle jo niin rakas – lääketieteellisesti katsottuna raskausmateriaalia – puskettiin ulos minusta lääkkeellisellä avustuksella; unohtumaton, psyykkisesti ja fyysisesti hyvin kipeä kokemus (siitäkin huolimatta, että sain koko ajan erinomaista hoitoa).

Minja Koskelan kirja Äidiksi tuleminen kuvaa äidiksi tulemista ja raskaana olemista. Kirjassa kuvataan kirjoittajan omaa äidiksi tulemisen kokemusta ja edeltäneen keskenmenon vaikutuksia raskauskokemukseen. Koskela kirjoittaa: Halusin ymmärtää raskautta paitsi kokemuksellisena myös kulttuurisesti tuotettuna tilana. (s. 9) Kirjoittaja ei pitänyt omaa äidiksi tulemisen kokemustaan yhteneväisenä yleisesti tuotetun mystifioidun raskaus- ja äitiyskuvaston kanssa, joita kirja kyseenalaistaa; (Instagram)kuvissa raskaus oli ”ihme” ja ”voimaannuttava kokemus”, minulle se oli jatkuvaa epävarmuutta ja hiljaista huolta. (s. 133) Sen sijaan kirjoittaja pystyi samaistumaan filosofi Simone de Beauvoirin – synnyttämättömän ja lapsettoman naisen – raskauskuvauksiin. Olen itsekin pohtinut, onko raskauden ammattilainen sittenkin raskauden huomaamattomasti ja hiljaisesti kokenut tai asian äärelle herkästi ja analyyttisesti asettunut. Kirja tekee tilaa myös keskenmenoille ja antaa tärkeällä tavalla äänen keskenmenon kokeneille. Keskenmenoista ei puhuta, koska kukaan ei tiedä, miten niistä voisi puhua. (s. 90)

En tiedä, onko oma kertomukseni osa äidiksi tulemista vai osa äidiksi tulematta jäämistä. Joksikin tulemista se kuitenkin on – erilaiseksi.

Läheiseni ilmoitti minulle raskausuutisensa päivää ennen ensimmäistä keskenmenoani. Viisi päivää keskenmenoni jälkeen keskustelimme. Silloin molemmat vedimme alta riman. Minulta aikaisemmin sanomatta jäänyt tuli sanotuksi. Keskustelun lopussa kuulin (haluan korostaa omaa vastuutani kuulemis- ja sisällönymmärtämisprosessissa) hieman provosoituneen Läheiseni sanovan: ”Heidi, elämässä on myös hyvää” ja ”Ethän sinä vähän aikaa sitten edes tiennyt, haluatko sinä lasta”. Minä en ”ei-salonkikelpoisessa” tunteessani pystynyt vastaamaan, että ”ymmärrän, että tarkoitat hyvää, mutta…”. Myös Koskela kertoo, kuinka keskenmeno vaikutti itseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Kun sain keskenmenon en osannut puhua. Käännyin sisäänpäin, häpesin ja suljin ihmiset pois. Läheiset ihmissuhteeni muuttuivat, kun otin etäisyyttä kaikkeen. En tiedä palaavatko ne ennalleen. Minä en palannut, mutta siinä ei tarvitse olla mitään dramaattista. Dramaattisempaa olisi, jos kaikki olisi jatkunut kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. (s. 139) Niinpä!

Minja Koskelan kirja Äidiksi tuleminen on analyyttinen, ajoin vaikea, vapauttava ja samaistuttava. Kirjan viimeinen luku on kuitenkin emotionaalinen ja se päättyy lauseeseen, Sinä tulit, ja siinä on kaikki. (s. 207) Se tekee lapsettomassa kipeää.

Suosittelen Minja Koskelan kirjaa Äidiksi tuleminen äidiksi tulossa oleville, äidiksi jo tulleille ja äidiksi tulemista toivoville. Erityisesti suosittelen kirjaa niille, jotka haluavat ymmärtää paremmin äidiksi tulemisen kokemusta.

Minja Koskela:
Äidiksi tuleminen
Into 2021, 212 s.

Myös nämä lähteet inspiroivat minua:
Kaksi keskenmenoa olivat jo muutenkin järkytys, mutta sitten seurasi vielä pahempi vaihe – Miksi minut jätettiin kipeimmässä tilanteessa niin yksin?

https://kaksplus.fi/perhe/minun-tarinani/keskenmenon-jalkeen-toinen-ja-kolmas/

Oma suhteeni auttamiseen on ollut ja on vähintäänkin syvä. Olemme olleet monessa mukana. Meidän välistämme suhdetta voisi kuvata jopa sanalla kietoutunut. Vasta viime vuosina olen ollut valmis tarkastelemaan meitä raa'an rehellisesti.

Mari Mannisen kirja Hyvät aikeet (2020) tarkastelee auttamista, sen taustamotiiveja ja seurauksia eri näkökulmista ja kriittisesti. Luin kirjaa ajoin henkeäni pidätellen, sillä pelkäsin sen kai paljastavan jotain minusta, meistä. Olin jo alkanut suhtautua kriittisesti omaan auttamisen vimmaani.

Kaikilla ihmisillä maailmassa on oikeus koulutukseen ja terveyteen, ravintoon ja vaatetukseen, sananvapauteen ja tasavertaisuuteen lain edessä. Oikeudet perustuvat kansainvälisiin sopimuksiin. Kyse ei siis ole hyväsydämisestä lahjasta kärsivälle, vaan yhdessä sovittujen sääntöjen kunnioittamisesta myös kriisien ja puutteen keskellä. Siis reiluudesta. (takakansi)

Lienee sanomattakin selvää, että auttaminen on arvokasta. Se kantaa niin autettavaa kuin auttajaakin hädän hetkellä. Sen myötä ovat selvinneet yksilöt ja yhteisöt. Koko ihmiskunta.

Kirjassa kuitenkin todetaan, että mikäli auttaja toimii mielihyvä edellä, hän saattaa kokea, että …kun teko tuntuu mukavalta, se lienee myös oikein. (s. 27) Näin ei kuitenkaan ole. Miksi autamme ja mitä siitä seuraa? kysyy kirjan kansi. Itse ajattelen, että auttaja saattaa auttaa esim. siksi, että auttaminen antaa elämälle tarkoituksen ja omalle olemassaololle oikeutuksen. Auttaja saattaa siis saada kunnon kiksit (s. 26) auttamisesta. Olemme erilaisille motiiveillemme itsepetoksen vallassa sokeita. (s. 28) Auttaminen on monimutkaista ja auttamalla saatamme myös vahingoittaa (lue kirja!). Itsehavainnoinnin ja itsetietoisuuden lisääntyminen ovat tässä, kuten monessa muussakin tilanteessa avain rakentavampaan toimintaan. On hyvä kysyä itseltä, kuka on oman toiminnan hyödynsaaja.

Kirja on tarkkanäköinen, mutta samalla armollinen ja inhimillinen. Se haastaa ja antaa ajateltavaa, mutta tavalla, joka ei aja suojautumaan eikä vastustamaan. Se kutsuu vastaanottamaan ja oppimaan.  Se lisää halua ymmärtää itseä ja osata toimia jatkossa paremmin.

Johtuneeko käsitykseni siitä, että koin itse päässeeni suurimmalta osin pälkähästä?

Kirjan kirjoittaja Mari Manninen esitellään kirjan etukannessa näin: …(hän) ei auta säälistä, eikä vain sitä, jonka auttaminen saa hänet tuntemaan itsensä hyväksi ihmiseksi. Hän auttaa, koska se on oikein.
​
Suosittelen kirjaa Hyvät aikeet kaikille auttajille, avuliaille ja apua tarvitseville. Erityisesti suosittelen kirjaa niille, jotka haluavat tarkastella omaa suhdettaan auttamiseen ja jotka haluavat auttaa oikein.

Mari Manninen:
Hyvät aikeet: Miksi autamme ja mitä siitä seuraa?
Atena 2020, 227 s.
 
Myös nämä lähteet inspiroivat minua:
Perua ja vapaaehtoistyötä ihmettelemässä: heinäkuuta 2014 (peruajavapaaehtoistyota.blogspot.com)
 
Emmaus Uutiset 2/2009 (paaskyt.fi) (s. 8-9)

Luin Lena Anderssonin kirjoittaman ja Sanna Mannisen suomentaman kirjan Omavaltaista menettelyä (2014) jo muutama vuosi sitten. Minulla ei ollut aikomustakaan kirjoittaa siitä ensimmäiseksi. Kunnes tuli loiseläin Toivo.

Omavaltaista menettelyä on kertomus siitä, kuinka pitkälle olemme valmiita menemään toiveessamme tulla rakastetuksi. Samalla romaani näyttää, kuinka paljon vahvojen tunteiden kohteella on valtaa vahvojen tunteiden kokijaan.

Kirja on syvästi inhimillinen. Se tekee kunniaa tunteille ja muille inhimillisille kokemuksille. Minua puhuttelee erityisesti sen tapa jäsentää toivoa; Varmaa tietoa on helpompi käsitellä kuin epämääräistä. Se johtuu Toivosta ja sen luonteesta… Toivo on ihmisruumiissa asuva loiseläin, joka elää täydellisessä symbioosissa ihmissydämen kanssa. Jos Toivo pystyy hankkimaan jostain happea, se hankkii sitä. Happea on väärin suunnatussa adjektiivissa, ajattelemattomassa adverbissa, hyvittelevässä myötätunnon eleessä… Toivo täytyy tappaa nälkään, jotta se ei viettele ja sokaise isäntäeläintään. Toivon saa hengiltä vain häikäilemättömällä selkeydellä. (s. 213–214)
​
Tämä toivon luonteen kuvaus sopii mielestäni hyvin myös muihin inhimillisen elämän ilmiöihin. Niin kauan, kun on toivoa, on vaikea luopua, irrottaa tai luovuttaa, vaikka se olisi keino päästä eteenpäin laakeammille maisemille. Pahimmillaan Toivo vangitsee kokijansa muulta elämältä ja uusilta unelmilta - toivon kiinnittymiseltä uuteen kohteeseen. Sillä toivoahan me elämässä tarvitsemme, eteenpäin vievänä voimana. Toivosta luopuminen, luultavasti hyvin vaikeiden tunteiden kautta voi kuitenkin parhaimmillaan synnyttää rauhaa, jota Eino Leino kuvaa koskettavasti runossaan;
 
Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?
Minä kuulen, kuink’ kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou’ot muut.
Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk’ on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.
 
Suosittelen Lena Anderssonin kirjaa Omavaltaista menettelyä kaikille niille, jotka ovat kokeneet totalitaarisen rakastumisen tai totalitaarisen rakastumisen kohteena olemisen - vastuu kuuluu molemmille. Lisäksi suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat eläneet toivon syttymisen ja sammumisen aikaa.

Lena Andersson:
Omavaltaista menettelyä, romaani rakkaudesta
Suom. Sanna Manninen
Siltala 2014, 214 s.

Eino Leino:
Rauha

Myös nämä lähteet inspiroivat minua:
Katri Saarikiven kolumni: Tiedemaailma on tehnyt minusta taikauskoisen | Yle Uutiset | yle.fi
​
Keskusteluja kryptassa -podcast: Kuusi tapaa, joilla toivo suojaa ihmistä loppuun asti - Kirkko ja kaupunki