Loiseläin Toivo

Luin Lena Anderssonin kirjoittaman ja Sanna Mannisen suomentaman kirjan Omavaltaista menettelyä (2014) jo muutama vuosi sitten. Minulla ei ollut aikomustakaan kirjoittaa siitä ensimmäiseksi. Kunnes tuli loiseläin Toivo.

Omavaltaista menettelyä on kertomus siitä, kuinka pitkälle olemme valmiita menemään toiveessamme tulla rakastetuksi. Samalla romaani näyttää, kuinka paljon vahvojen tunteiden kohteella on valtaa vahvojen tunteiden kokijaan.

Kirja on syvästi inhimillinen. Se tekee kunniaa tunteille ja muille inhimillisille kokemuksille. Minua puhuttelee erityisesti sen tapa jäsentää toivoa; Varmaa tietoa on helpompi käsitellä kuin epämääräistä. Se johtuu Toivosta ja sen luonteesta… Toivo on ihmisruumiissa asuva loiseläin, joka elää täydellisessä symbioosissa ihmissydämen kanssa. Jos Toivo pystyy hankkimaan jostain happea, se hankkii sitä. Happea on väärin suunnatussa adjektiivissa, ajattelemattomassa adverbissa, hyvittelevässä myötätunnon eleessä… Toivo täytyy tappaa nälkään, jotta se ei viettele ja sokaise isäntäeläintään. Toivon saa hengiltä vain häikäilemättömällä selkeydellä. (s. 213–214)
​
Tämä toivon luonteen kuvaus sopii mielestäni hyvin myös muihin inhimillisen elämän ilmiöihin. Niin kauan, kun on toivoa, on vaikea luopua, irrottaa tai luovuttaa, vaikka se olisi keino päästä eteenpäin laakeammille maisemille. Pahimmillaan Toivo vangitsee kokijansa muulta elämältä ja uusilta unelmilta - toivon kiinnittymiseltä uuteen kohteeseen. Sillä toivoahan me elämässä tarvitsemme, eteenpäin vievänä voimana. Toivosta luopuminen, luultavasti hyvin vaikeiden tunteiden kautta voi kuitenkin parhaimmillaan synnyttää rauhaa, jota Eino Leino kuvaa koskettavasti runossaan;
 
Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?
Minä kuulen, kuink’ kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou’ot muut.
Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk’ on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.
 
Suosittelen Lena Anderssonin kirjaa Omavaltaista menettelyä kaikille niille, jotka ovat kokeneet totalitaarisen rakastumisen tai totalitaarisen rakastumisen kohteena olemisen - vastuu kuuluu molemmille. Lisäksi suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat eläneet toivon syttymisen ja sammumisen aikaa.

Lena Andersson:
Omavaltaista menettelyä, romaani rakkaudesta
Suom. Sanna Manninen
Siltala 2014, 214 s.

Eino Leino:
Rauha

Myös nämä lähteet inspiroivat minua:
Katri Saarikiven kolumni: Tiedemaailma on tehnyt minusta taikauskoisen | Yle Uutiset | yle.fi
​
Keskusteluja kryptassa -podcast: Kuusi tapaa, joilla toivo suojaa ihmistä loppuun asti - Kirkko ja kaupunki